OPETTAJA

Psykologian professori Lea Pulkkisen mielestä (Lännen Media 15.3.2016) koululla pitäisi olla kokonaisvastuu aamu- ja iltapäivätoiminnan järjestämisestä, ohjaajien valinnasta ja toiminnan laadusta. Pulkkinen puhuu kokopäiväkoulusta, jota hän on aiemminkin kannattanut.

Nykyinen koulu ei ole osa-aikakoulu, mutta kokopäiväkoululla tai eheytetyllä koulupäivällä tarkoitetaan sitä, että oppilas olisi koulussa ja opettajien ohjauksessa esimerkiksi kello kahdeksasta iltapäivän kello kuuteentoista. Käytännössä oppilas olisi koulun omaisessa toiminnassa noin kahdeksan tuntia päivästä.

Nykyinen järjestelmä, jossa aamu- ja iltapäivätoimintaa tarjoavat kuntien lisäksi muun muassa seurakunnat ja urheiluseurat koulun tiloissa vapaaehtoisille, on hyvä järjestely. Sen tasoa tai muotoa ei ole kritisoitu eikä sitä ole todettu huonoksi.

Kokopäiväkoulussa oppilaan työpäivä kasvaisi huomattavasti nykyisestä, mikä lisäisi koulutyön kuormittavuutta. Leikille ja muulle omalle toiminnalle jäisi nykyistä vähemmän aikaa, koska kokopäiväkoulussa toiminta olisi aina enemmän tai vähemmän koulumaista, ohjattua ja suunnitelmallista työtä.

Ajatus, että raskasta päivää voitaisiin keventää pitkällä ruoka-, liikunta- tai lepotauolla tai jollain vapaaehtoisella toiminnalla on monessa mielessä huono. Sen sijoittaminen keskelle koulupäivää pitäisi tietysti olla valvottua, muta se veisi moniin ongelmiin.

Jo nyt tiedetään, että oppilaat ovat ruokailun tai liikunnan jälkeen levottomampia ja keskittymiskyvyttömämpiä kuin aamulla. Tauko voisi kasvattaa loukkaantumis- ja kiusaamisriskiä. Se merkitsisi myös, että ainakin useimmilla opettajilla olisi palkaton ”hyppytunti” keskellä päivää.

Ja jos koulupäivän pituutta jatkettaisiin, se merkitsisi huomattavia kustannuksia koulutuksen järjestäjille. Opettajille maksetaan palkkaa pääasiassa pidettyjen oppituntien mukaan, mutta tuskin kukaan kuvittelee, että opettajat tekisivät useita tunteja päivässä lisätyötä ilmaiseksi!

Opettajien kasvava työmäärä nostaisi palkkakustannuksia ja lisäkuluja tulisi esimerkiksi lisäruokailusta ja monesta muustakin. Nyt syrjäalueilla esimerkiksi linja-autojen aikataulut tai muu kuljetus on sovitettu koulujen työaikarytmiin. Myös monen vanhemman työaika on sovitettu kouluaikaan. Koulun radikaali työajan muutos heijastuisikin laajasti yhteiskuntaan.

Kokopäiväkoulu on kaiken lisäksi kuin suoraan eräistä totalitaarisista valtioista, joissa lapset on haluttu ja monessa halutaan edelleen syntymästään lähtien kouluttaa tiettyyn suuntaan ja ajattelutapaan. Suomi ei ole tällainen valtio eikä saa sellaiseksi tullakaan.

Suomalaiselle koululle ei voi sälyttää kaikkea kasvatus- eikä edes opetustehtävää. Koulu ei ole sellainen täydenpalvelun laitos, joka hoitaa lapset aamusta iltaan. Myös perheillä on vastuu kasvatuksesta ja opetuksesta!

Neuvottelut kilpailukykysopimuksesta ovat surullinen, mutta ei yllättävä näytelmä. Sopimukseen pääseminen on työmarkkinoilla tunnetusti aina vaatinut yövalvomisia, takarajojen ylityksiä ja kellojen pysäyttämisiä.

Nyt sopimuksen aikaansaamista vaikeuttavat monet osin uudet taustatekijät. Ei ole kaukaa haettu väite, että uuden suuren keskusjärjestön perustaminen heijastuu sopimusneuvotteluihin. Järjestöissä hakeudutaan nyt asemiin, jotta omat asemat ja valta voidaan maksimoida. Kovalla työmarkkinapolitiikalla halutaan osoittaa osaamista ja voimaa. Tämä on vanhaa ay-taktiikkaa, peliä, jossa on liian monta pelaajaa omilla korteillaan.

Vaikka opettajat ja muu julkinen sektori on suurin menettäjä, jos esillä ollut sopimus syntyy, kaupanalan työntekijöille sopimus ei kelpaa. Syynä sanotaan olevan, etteivät he luota hallitukseen! Millä tavalla eivät luota ja mihin asiaan he eivät luota?  Ja miksi eivät luota? Kysymys on työntekijöiden ja työnantajien välisestä sopimuksesta, jota hallitus voisi avittaa. Puheet luottamuspulasta ovat huuhaata.

Entä mitä merkitsisi 24 tunnin työajan pidennys. Vuodessa on noin 258 työpäivää. Se tarkoittaa, että työaika pitenisi 5,5 minuuttia päivässä, jos pidennys jaettaisiin tasaisesti jokaiselle työpäivälle. Toteutus tosin tapahtuisi eri aloilla eri tavoin ja siksi opettajille saattaisi tulla yksi suunnittelupäivä lisää ennen koulujen alkamista ja lisäksi puoli yt-tuntia nykyisten kolmen lisäksi joka työviikko. Tuota ei ole mahdotonta kestää, jos maan etu vaatii sitä.

Muutokset eivät ole siis järin suuria. Mutta olisikohan yksinkertaisesti niin, että sopimuksen kritisoijien vastustuksessa on kysymys puoluepolitiikasta? Tältä ajatukselta ei voi välttyä.

Työnantajapuoli pelaa tietysti omaa peliään. Se arvelee, että tämä saattaa olla viimeinen mahdollisuus laittaa pelimerkit juuri sellaiseen asentoon kuin se haluaa. Tämän paljastaa EK:n juupas-eipäs –toiminta. Se on tässä tilanteessa vastuutonta.

Ongelmana ovat myös useat poliitikot, jotka haluavat kohottaa profiiliaan ja toimia sopankeittäjinä. Demokratiaan kuuluu, että oppositionkin ääni kuuluu, mutta tässä tapauksessa olisi monen suun oltava kiinni virheellisine ja jopa vääristelevine tietoineen television ”aa-studioissa”. Suomi tarvitsee kilpailukykysopimuksen ja sen tietävät kaikki.

Ammattiyhdistysliikkeen se osa, joka nyt haraa vastaan, vie koko liikettä heikoille jäille. Jos sopimusta ei synny, hallitus toteuttaa jonkinlaisen leikkauslistansa. On lähes sataprosenttisen varmaa, että sen lisäksi on jotain muuta ikävää ay-liikettä kohtaan tulossa. Listalla vaihtoehtoina ovat varmasti kolmikantaperiaatteesta ja ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeudesta luopuminen.

Tämä sopimus voi olla pahimmillaan koko ay-liikkeelle elämän ja kuoleman kysymys, jos se kaatuu.

Yläkoulun opettaja kirjoitti 21.2. Helsingin Sanomien mielipidesivulla, että opettajien lomia voitaisiin lyhentää elokuussa kahdella viikolla. Toinen viikoista voitaisiin käyttää opettajien tietotekniikkakoulutukseen ja toinen tulevan vuoden oppimiskokonaisuuksien suunnitteluun.

Opettajien tietoteknisissä taidoissa on suuria eroja. Jotta opettajat ja koulut pystyisivät vastaamaan uuden opetussuunnitelman tuomiin haasteisiin, opettajia olisi ryhdyttävä pikavauhtia kouluttamaan siihen. Opettajien täydennyskoulutus on kuitenkin tällä hetkellä lapsenkengissä. Se tapahtuu pääasiassa opettajien omalla ajalla ja rahalla.

Työn muuttuessa työnantajan velvollisuus on tutustuttaa työntekijät työajalla uusiin laitteisiin ja niiden käyttöön. Tietotekniikkakoulutus kuuluu työnantajille. Ajatus kesäkeskeytyksen osittaisesta käytöstä täydennyskoulutukseen on siksi toteuttamiskelvoton, ellei siitä sovita rahallista korvausta. Täydennyskoulutus on opettajan työtä.

Ehdotus on huono myös siksi, että opettajan saama palkka kesäkeskeytyksen ajalta on korvausta jo tehdystä työstä, talvikuukausista. Opettajan vuosityöpalkka on jaettu 12 kuukaudelle eikä kahdeksalle ja puolelle, jolloin opetustyötä tehdään luokkahuoneissa.

Ehdotukseen sisältyy myös viikon käyttäminen opetuksen suunnitteluun. Ehdottaja ei tunnu tietävän, että opettajilla on jo nyt niin sanottuja veso-päiviä, joita käytetään juuri tähän tarkoitukseen. Tosin muutamat kunnat ovat katsoneet, ettei tällaista suunnittelua tarvita ja ovat lomauttaneet opettajia kyseisiksi päiviksi.

Ehdotus kesäviikkojen käyttämisestä täydennyskoulutukseen ja suunnitteluun vaikuttaa samanlaiselta viisaudelta, mitä kuulee tosikoitten ja veitikoiden Kansanradiosta sunnuntaisin.

Koulutus on keskeinen väline Suomesta turvapaikan saaneiden kotouttamisessa. Tämän koulutuksen järjestämisessä on kuitenkin haasteita, koska koulutettavien joukko ei ole homogeeninen. On iältään, koulutustaustaltaan, kielitaidoltaan ja uskonnoltaan erilaisia koulutettavia.

Maahanmuuttajien koulutus on annettava alan ammattilaisille. Peruskouluikäisten paikka on peruskoulussa ja sen jälkeinen koulutus kuuluu ammattioppilaitoksiin ja lukioon. Aikuisten oikea koulutuspaikka on aikuiskoulutuskeskuksissa, vaikka monella aikuisella lienee puutteita jopa perustaidoissa. Ajatus ohjata maahanmuuttajat uuden koulutussopimusmallin avulla opiskelemaan yrityksiin on huono, kuolleena syntynyt.

Jos maahanmuuttajat halutaan kouluttaa osaksi tätä yhteiskuntaa, hokkuspokkus-konstit eivät ole ratkaisu. Kun nykyinen oppisopimuskoulutuskaan ei toimi hyvin, miten siitä riisutumpi onnistuisi. Yrityksissä ei ole riittävästi halua ja osaamista opettaa ja opetus olisi kapea-alaista ilman jatko-opiskeluoikeutta. Tällainen koulutus toisi kakkoskansalaisen aseman.

Aikuisten kouluttamisessa koulutuksen kilpailuttaminen olisi sekin väärä malli. Tuolloin koulutuksen kriteerinä olisi raha. Olisi suuri vaara, että koulutusta pääsisivät antamaan vain eräänlaiset reppufirmat.

Koulutus on ehdottomasti parasta kotouttamista. Maahanmuuttajat tarvitsevat kielikoulutusta, mutta myös monenlaista muuta opetusta ja ohjausta. Vääränlaiset odotukset päästä Suomeen tultuaan heti opiskelemaan lääkäriksi tai insinööriksi johtavat helposti turhautumiseen ja ylireagointeihin. Siksi maahanmuuttajille on saatava tietoa koko koulujärjestelmästämme.

Maahanmuuttajien suuri määrä tarkoittaa myös, että opettajia tarvitaan lisää. Nopeimmin opettajia löytyy aikuiskoulutukseen, koska aikuiskouluttajia on paljon työttöminä. Myös muuhun koulutukseen löytyy opettajia, jos siihen suunnataan varoja. Lisäksi opettajankoulutuksen sisäänottoja on lisättävä.

Turvapaikanhakijoihin liittyvät kielteiset ilmiöt voidaan poistaa koulutuksella. Sen järjestäminen on aloitettava heti.