Lahja satavuotiaalle Suomelle

Satavuotiaan Suomen kruununjalokiveksi on hioutunut suomalainen koulutus. Oppivelvollisuudella on lähes yhtä pitkä historia kuin itsenäisyydellämme. Laki oppivelvollisuudesta säädettiin 1921, mutta sitä oli valmisteltu Mikael Soinisen johdolla aina vuodesta 1906. 

Oppivelvollisuuslailla oli kauaskantoisia vaikutuksia maallemme. Sen avulla Suomi nousi yhdeksi maailman menestyneimmistä valtioista. Mutta vaikka olemme saaneet mainetta koulutuksen Pisa- ja muissa mittauksissa, koulutus ei ole saanut riittävää arvostusta juhlapuheita lukuun ottamatta. Päinvastoin: mitä paremmin Suomi on menestynyt koulutusmittauksissa, sitä enemmän koulutus on saanut kärsiä leikkauksista. 

Kaikkia koulutukseen suunnattuja nipistyksiä ja lohkaisuja on perusteltu tällä vuosikymmenellä – tosin aiemminkin – maan talouden huonolla tilalla. On sanottu, että kaikesta on säästettävä, myös koulutuksesta. Näin on tehty vaikka tiedetään, että Suomen tulevaisuuden kannalta koulutus on elintärkeä. Se on pienen maan ainoa menestystekijä.   

Suomen täyttäessä pyöreitä vuosia myös peruskoululla on merkkivuosi. Peruskoulun sisäänajo saatettiin päätökseen 1977 eli 40 vuotta sitten eteläisessä Suomessa. Alkutahdit lyötiin viisi vuotta aikaisemmin Pohjois-Suomessa. Voi sanoa, että peruskoulun tulo oli seuraava opinnäyte oppivelvollisuuslain aloittamassa koulutusputkessa. 

Suomalainen koulutusmalli ei kuitenkaan ole vielä valmis. Nyt olisi aika ottaa seuraava askel ja koulutuksen mallimaaksi nimetty Suomi voisi antaa itselleen syntymäpäivälahjan. Lahjana pitäisi ilmoittaa, että koulutus nostetaan voimavaroja jaettaessa erityisasemaan, opetusryhmille määritellään enimmäiskoko ja siinä otetaan huomioon erityistä tukea tarvitsevat oppilaat sekä jatketaan oppivelvollisuusaikaa koskemaan myös toista astetta. Nyt talouden nousukautta elettäessä se olisi lahja tuleville sukupolville.

Omalla lahjallaan satavuotias Suomi osoittaisi koulutususkoa monille muille maille.  Koulukseen investoimalla Suomi näyttäisi, että sillä on voimaa ja tahtoa ottaa huomioon opetuksessa myös heikoimmat ja, että tasa-arvoinen ja koko nuoruusiän kattava koulutus on kannattavaa kansalaisille ja koko yhteiskunnalle. 

  

Tallennettu kategorioihin Yleinen | 1 kommentti

Koulutusputkea on jatkettava

Yhteiskunta ja sen asettamat vaatimukset ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä voimakkaasti. Koulu ei voi jäädä tästä kehityksestä ulkopuoliseksi saarekkeeksi vaan sen on uudistuttava samaan tahtiin. Yksi askel tällä uudistamisen tiellä ovat parhaillaan sisäänajossa olevat uudet opetussuunnitelmat. Sen lisäksi on kuitenkin uskallettava tarkastella myös koulujärjestelmämme rakennetta. On mietittävä, onko koulu ja järjestelmämme muodoltaan sellainen, että se palvelee yhteiskuntaa nyt ja tulevaisuudessa.

Lukuvuoden alkaessa on viime vuosina tullut tavaksi nostaa kaksi rakenteeseen puuttuvaa ehdotusta esille: koulujen kesälomien ajankohta ja kokonaiskoulupäivä eli eheytetty koulupäivä. Nämä ehdotukset eivät ole tarvittava ratkaisu koulun rakenteen päivityksessä.

Sääoloilla perusteltu kesäloman siirto ei palvelisi koulua, opetusta, oppimista tai oppilasta, vaan ainoastaan joitain yritysmaailman etuja. Se olisi muutos, joka turhaan mullistaisi monia yhteiskunnan toimintoja.

Kokonaiskoulupäivä puolestaan olisi kallis ja hankala toteuttaa. Paperilla näppärältä vaikuttava uudistus johtaisi käytännössä vaikeisiin työsuhde-ehto- ja muihin muutoksiin sekä järjestelyongelmiin. Se olisi lapsille raskas ja opettajille turhauttava. Se siirtäisi vanhemmilta yhteiskunnalle yhden keskeisen osan vanhempien kasvatusvastuusta eli virikkeellisen vapaa-ajan järjestämisen, mikä ei ole oikein.

Uudistuksen tarve koulun rakenteessa on silti selvä. Yhteiskunnan kehitys on merkinnyt, ettei pelkkä peruskoulu enää riitä koulupohjaksi. Silti joka vuosi osa ikäluokasta jää ilman toisen asteen tutkintoa. Useita tuhansia nuoria katoaa peruskoulun jälkeen työvoimaviranomaisten ja koulujen ulottumattomiin. Tähän mustaan aukkoon pudonneitten määrä on jo noin 60000 eli yksi kokonainen ikäluokka. Se on kallista heille itselleen ja yhteiskunnalle.

Koko koulutusajattelussamme olisi tehtävä muutos ja ryhtyä puhumaan oppivelvollisuuden sijasta oppioikeudesta. Tähän näkökulman muutokseen sopisi hyvin, että oikeus koulutukseen ulottuisi nykyistä pitemmälle koskien perusopetuksen lisäksi toisen asteen koulutuksen. Sen myötä koulutusputki rakentuisi varhaiskasvatuksesta eteenpäin sellaiseksi, että se vastaa nyky-yhteiskunnan kansalaisilleen asettamia vaatimuksia.

Ja vaikka koulutusputken jatkaminen maksaisi, se olisi edullista. Jokainen työtön nuori on yhteiskunnalle menoerä. Tämä lasku ei tule pelkästään työttömyys- ja muista korvauksista vaan myös sosiaalisista ongelmista.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Joustava koulupäivä toisi kustannuksia

Kuntavaalien alla puolueet ovat vihdoin heränneet ottamaan vaaliohjelmaansa myös koulutuksen, joka on tulevaisuudessa kuntien tärkein tehtävä. SDP on asettunut omassa ohjelmassaan ajamaan joustavan koulupäivän -ajatusta. Joustava koulupäivä tarkoittaa, että koulupäivässä opituntien väliin sisällytettäisiin maksutonta kerhotoimintaa. Sen järjestäisivät ns. kolmannen sektorin toimijat eli erilaiset järjestöt.

Sinänsä hyvältä tuntuva ajatus ei ota huomioon järjestelyn realiteetteja ja kustannuksia. Jos oppituntien pituus on nykyisellään, joustava koulupäivä kasvattaisi koulupäivän pituutta. Siitä seuraisi, että oppilaiden jaksaminen etenkin viimeisillä oppitunneilla laskisi. Se tarkoittaisi myös, että oppilaille olisi tarjottava jokin välipala iltapäivällä. Monissa syrjäkunnissa, joissa oppilaat kuljetetaan kouluun, linja-autojen aikataulut menisivät uusiksi. Nämä molemmat kasvattaisivat kustannuksia.

Joustava koulupäivä merkitsisi opettajille ns. hyppytunteja, koska he eivät vetäisi kerhoja. Koulupäivän pidentyminen lisäisi opettajien työaikaa. Se olisi työmarkkinakysymys eikä ratkeaisi muulla kuin rahalla. Opettajan viikoittainen työaika on nyt 37,5 tuntia. Kaksi hyppy- tai muuta tuntia lisää päivässä kasvattaisi työajan yli 47 tuntiin.

On hurskasta ajatella, että edes suurissa taajamissa löytyisi urheiluseuroja tai vastaavia, joista löytyisi vapaaehtoisia kaikkien kerhojen vetämiseen. Seuroista tuskin löytyy myöskään riittävästi niitä, joilla on koulutusta ohjata ja opettaa nuoria. Ja kuka olisi vastuussa näitä työntekijöistä?

Kaikki vastuukysymykset ovatkin asia erikseen. Viimekädessä rehtori on vastuussa siitä, mitä koulun alueella tapahtuu. Hänelle ei voida sälyttää vastuuta ulkopuolisten vetäjien työstä. Ja miten koulujen vakuutukset toimivat? Kuka korvaa, jos jotain särjetään tai loukkaantuu?

Kerhotoiminta ei tapahtuisi vain ulkona. Sisätoiminta sotkisi koulun muuta työtä. Sitä aiheutuisi siivoukseen ja järjestyksenpitoon lisäkustannuksia.

SDP esittää myös, että kerhotoiminta voitaisiin sijoittaa koulupäivän alkuun tai loppuun. Esityksestä huokuu tietämättömyys. Jos kerhotoimintaa olisi päivän alussa, se toisi rauhattomuutta sen jälkeisiin oppitunteihin. Ja on ihme, jos aamun liikunta innostaisi nuoria, joista suuri osa on uneliaita aamun ensimmäisellä tunnilla lyhyeksi jääneen yöunen vuoksi.

Ja päivän lopuksihan kouluissa on jo kerhotoimintaa. Sitä ei tarvitse uudelleen keksiä.

Joissakin yhteyksissä on arveltu, että lisäkustannukset joustavasta koulupäivästä olisivat pari sataa euroa vuodessa oppilasta kohti. Totuus on vähintäänkin kymmenkertainen eikä silloin ole vielä otettu huomioon kasvaneita palkkakustannuksia.

Koulu ei ole lasten sijoituspaikka sille ajalle, kun vanhemmat ovat töissä. Se on oppimisen ja kasvamisen paikka kodin ohella. Joustava koulupäivä ei ole ratkaisu vanhempien ja lasten yhteisen ilta-ajan kasvattamiseen, koska siihen käy lääkkeeksi vain vanhempien halu.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Kuntiin sivistyspäättäjiä

Kevään kuntavaalit ovat merkittävimmät kuntalaisten kannalta kuin ehkä milloinkaan ennen; kunnat eivät ole vastaisuudessa samalla tavalla kuntia kuin tähän asti. Sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät kunnista maakunnille ja niiltä siirtyvien tehtävien kokonaiskustannus on noin 18 miljardia euroa. Tämä historiallinen muutos ei silti tunnu huolettavan julkisessa keskustelussa juuri ketään. Vaaleihin liittyvässä keskustelussa on esillä vain maakuntiin siirtyvä sote, ei se mikä kuntien tehtäväksi jää.

Uudistuksen myötä kuntien tarjoamien palveluiden ja tehtävien kirjo muuttuu rajusti. Sivistyspalveluista tulee kunnan tärkein tehtävä niin rahassa kuin vetovoimassakin mitattuna. Niiden osuus kunnan budjeteista kasvaa kunnasta riippuen aina 70–80 prosenttiin nykyisen noin kolmanneksen sijaan. Sivistyspalveluillaan kunta erottuu vastaisuudessa joko edukseen tai tappiokseen. Siksi kunnan keskeiseksi vetovoimatekijäksi tulee profiloituminen sivistyskunnaksi.

Valtiontalous, lait ja asetukset antavat rajat kunnalliselle päätöksenteolle edelleen, mutta kunnalla on todellisuudessa hyvin paljon valtaa päättää, millaista kasvatusta ja koulutusta asukkaille halutaan tarjota. Kunta päättää muun muassa opetuksen kokonaismäärästä, oppilasryhmäkoosta, koulujen koosta, erityisopetuksesta, koulutilojen terveedellisyydestä, opiskeluvälineistä, opiskellaanko kouluissa ja lukioissa esimerkiksi ranskaa tai venäjää, kehitetäänkö digiympäristöä sekä opettajien täydennyskoulutuksesta. Sen päätösvaltaan kuuluvat myös lukiokoulutuksen järjestäminen, vapaan sivistystyön ja taiteen perusopetuksen tarjonta sekä välillisesti myös ammatillisen koulutuksen ratkaisut.

Koulutuspolitiikassa on jatkossa entistä tärkeämpää, että sitä tehdään kunnissa laatu edellä. Kun kunnista tulee sivistyskuntia, tarvitaan niistä jokaiseen myös sivistyspoliittinen ohjelma. Siinä pitää sopia kunnan tarjoaman koulutuksen laadulle kriteerit. Siinä on oltava myös vahva näkemys siitä, mihin opinnoilla ja opetuksella pyritään. Selkeä strategia ja näkemys sivistyspalveluista auttavat monen ongelman yli silloinkin, kun rahakirstussa ei ole suuria summia.

Muutoksen vuoksi ei ole yhdentekevää, millaiset päättäjät kuntiin valitaan. On valittava sellaisia päättäjät, joita oikeasti kiinnostaa koulutus ja jotka aidosti ymmärtävät, että koulutus on kunnan elinvoimatekijä. On valittava sivistyspäättäjiä ja näiden päättäjien on ryhdyttävä vaatimaan sivistyspoliittista ohjelmaa kuntaan ja tehtävien selkeää priorisointia. Koulutuspolitiikkaa ei enää pidä tehdä kunnissa kuten ennen, pakollisena pahana ja kulueränä.

Kunta on elinvoimainen vain, jos se tarjoaa asukkailleen, etenkin lapsiperheille koulutusmahdollisuuksia. Koulutus tuo mukanaan työpaikkoja yrityksissä ja luo koko kunnalle kasvun edellytykset. Siksi kuntapäättäjä on tärkeässä asemassa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Kiusaamisen taustalla usein ongelmat perheessä

Koulukiusaaminen on vakava ja tuomittava asia. Se ei ole vain tämän ajan ongelma, mutta on hyvä, että siitä puhutaan nyt avoimesti. Vaikka kiusaamista ei hyväksytä missään koulussa, julkisuudesta saattaisi saada sellaisen käsityksen tai ainakin sen, ettei kiusaamiseen puututa tavattaessa.

Kiusaamisongelma on monisyinen kokonaisuus. Sen havaitseminen on joskus hyvin vaikeaa, mutta kun näin tapahtuu, olisi peli saatava vihelletyksi heti poikki. Nyt esitetään yhdeksi ratkaisuksi, että kiusaaja siirrettäisiin toiseen kouluun. Pelkästään tämä tuskin toimii toivotulla tavalla. Kiusaaja saattaa etsiä uuden kohteen uudesta koulusta. Kiusaamiseen liittyy usein monia henkilöitä, mikä vuoksi kiusaaminen ei ehkä lopukaan vaan saattaa jatkua edelleen. Pienissä kunnissa uuden koulun löytäminen kiusaajalle voi käydä hankalaksi, jopa mahdottomaksi.

Vaikeuksista huolimatta juuri kiusaajan on silti saatava rangaistuksensa. Julkisuudessa olleet tutkijoiden ajatukset, ettei kiusaajaa pidä rangaista, koska se lisää hänen syrjäytymistään, ovat vääriä. Rangaistuksen pitää vain olla oikeudenmukainen ja sellainen, että kiusaaja ymmärtää tehneensä väärin. Eihän varastakaan pidä jättää rankaisematta siksi, että hän mahdollisesti syrjäytyy aiempaa enemmän.

Pelin poikki viheltämiseksi koululla pitäisi olla mahdollisuus kiusaajan pikaerottamiseen kolmeksi päiväksi. Tämä rauhoittaisi tilanteen oppilaiden keskuudessa, se olisi viesti perheelle, antaisi aikaa rauhassa ratkaista tilannetta koulussa ja toimisi rauhoittavana lääkkeenä kiusatulle. Siinä yhteistyö vanhempien kanssa olisi tärkeää, jotta oppilas ei jäisi heitteille ja rangaistus toimisi. Tämä ei tietenkään ole lopullinen ratkaisu, vaan aloitus.

Miksi sitten joku oppilas kiusaa toista? Taustalla tapaa olla ongelmia ja pahoinvointia omassa perheessä. Ne voivat olla kiusaajan perheen ja kiusatun perheen välisiä tai vanhempien ja kiusaajan välisiä. Asiaan saattaa yhdistyä perheen talous-, terveys-, päihde-, asumis- tai muita ongelmia. Tämän vuoksi kiusaamista ei saada ratkaistuksi muulla kuin yhteistyöllä molempien asianosaisten perheiden, koulun opetushenkilöstön ja mahdollisesti sosiaaliviranomaisten kesken. Mutta tämä onkin usein se kivi, jota ei tahdota saada käännetyksi: perheet eivät halua, kykene tai osaa suhtautua tapahtuneeseen asiallisesti ja rakentavasti.

On ajalle ominaista, mutta samalla ikävää, että koulukiusatuksi tulemisen nousu julkisuudessa näyttävästi esille on tuonut mukanaan myös aiheeseen uuden varjopuolen. Vaikuttaa siltä, että joka toinen julkisuuden valokeilaan ja maineeseen ponnahtanut henkilö haluaa kertoa olleensa joskus koulukiusattu. Vaikuttaa ikään kuin kiusatuksi tulemisesta olisi tullut eräänlainen kehumisasia. Näinkään ei pidä olla.

Ne julkisuuden henkilöt, jotka sanovat olleensa koulukiusattuja ja kertovat siitä julkisuudessa, sanovat todennäköisesti syyksi julkituloonsa, että haluavat auttaa nyt kiusattuina olevia. Tuskin se on koko syy, vaan sympatian haku itselle. Tällaisesta julkitulosta saattaa saada väärän käsityksen: se olisi tie menestykseen elämässä.

Kiusaamisen ennalta ehkäisyyn on kouluissa tehty paljon. Empatiakasvatus ja moni muu asia ovat tärkeitä. Kiusaamisesta on puhuttava julkisuudessa ja kouluissa. Kaikki tämä on kuitenkin turhaa, ellei huoltajia saada rakentavasti mukaan.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Opetusryhmän koolla on väliä

Keskustelu opetusryhmän koosta on jälleen noussut pinnalle, kun Sirkku Kupiainen ja Ninja Hienonen Helsingin yliopistosta ovat kirjoittaneet tutkimuksiin pohjautuvan kirjan. Loppupäätelmä kirjassa on, ettei luokkakoolla ole yhteyttä osaamiseen ja asenteisiin. Se vaikuttaisi olleen myös lähtöolettama tutkimuksissa.

Loppupäätelmää perustellaan muun muassa sillä, että ”osaaminen oli usein parempaa kaikkein suurimmissa luokissa, jotka ovat usein esimerkiksi, musiikkiluokkia tai valinnaisen kielen oppilaiden luokkia”. Mutta kirjoittajat ja kai aiemmat tutkijatkaan eivät panneet merkille, että nehän ovat valikoituneita oppilasryhmiä!

Kirjassa kerrataan myös tahallinen osatieto ikään kuin virallisena ja hyväksyttynä kokonaistietona, että suomalaisen perusopetuksen ryhmäkoko on OECD-maiden keskiarvoa pienempi. Siinä jätetään kertomatta, että kyseessä on keskiarvo. Suomessa opetusryhmien koot vaihtelevat enemmän kuin muualla, jopa kuntien sisällä huomattavasti ja pieniä kouluja pienine luokkineen on paljon, mutta vastaavasti on myös ylisuuria, reilusti yli 30 oppilaan ryhmiä. Näissä suurryhmissä voi joka kolmannella oppilaalla olla henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma HOJKS, mikä tarkoittaa opettamisen sirpaloitumista ja yksilöllisen ohjauksen tarpeen kasvua. Ryhmissä voi olla myös suuri joukko maahanmuuttajataustaisia oppilaita, mikä lisää opetuksen sirpaloitumista.

Kirjoittajat toteavat, ettei ihanteellista luokkakokoa voida määritellä. He kirjoittavat, että mikäli luokkakoolle säädettäisiin yläraja, se ei saisi viedä resursseja koulun omalta harkintaan perustuvalta luokkakoon sääntelyltä. He esittävät, että jos säätelyä halutaan, se pitäisi olla opettajien määrä suhteutettuna oppilaiden määrään koulussa. Tämän perusteella kirjaa voisi kuvitella tilaustyöksi, koska kunnille sopii juuri tällainen ajattelu eli kunta päättäköön itse ryhmien koosta.

Ja siis katinkontit! Kyllä hyvä ja toimiva ryhmäkoko voidaan määritellä. Tarvitaanko siihen ylipäätään lainkaan tutkimusta, että mitä pienempi opetusryhmä on, sitä enemmän opettajalle jää aikaa oppilaan yksilölliseen huomioon ottamiseen? Tai mitä suurempi ryhmä on, sitä vähemmän aikaa jää. Tällaista tutkimusta tarvitaan yhtä vähän kuin sitä, onko vuorelle kiipeäminen helpompaa, jos vuori on pieni, vain silloin, jos vuori on suuri.

Nykyisellään laki ei määrittele yleisopetuksessa opetusryhmän kokoa, mutta sitä olisi pikaisesti muutettava ja määriteltävä maksimikoko. Opetusryhmän koko ei missään olosuhteissa saisi vuosiluokilla 1–2 ylittää 18 oppilaan ja muilla vuosiluokilla 20 oppilaan enimmäismäärää. Laissa olisi määriteltävä ehdottomasti myös se, miten erityistä opetusta saava oppilas pienentää oppilasmäärää.

Opetusryhmän koko on aina sidoksissa annettavan opetuksen laatuun ja opettajan oppilaalle antamaan huomioon. Tämä todetaan myös perusopetuksen laatukriteereissä.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Etunimet ovat käytössä nytkin

Suomen kouluissa tulee pakolliseksi tasa-arvosuunnitelma. Sen toteuttamiseksi Opetushallitus on julkaissut käytännön oppaan, jolla pyritään helpottamaan suunnitelman toteuttamista. Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä julkaisu artikkeli aiheesta on kuitenkin johtanut voimakkaaseen huoltajien reaktioon niin sosiaalisessa mediassa kuin julkisuudessakin. Vanhempia suututtaa, koska oppaan viesti on ymmärretty niin, ettei poikia saa kutsua enää pojiksi eikä tyttöjä tytöiksi. Oppilaita pitää Oph:n mukaan puhutella etunimillä.

Syntyneestä hulapaloosta on syytetty Nyt-liitettä. Varmasti silläkin on osansa, mutta kyllä sotkun takana on itse Opetushallitus. Sitä todistaa se, ettei se puhdistanut ilmaa edes hälyn jälkeen – päinvastoin. Opetusneuvos Satu Elo kertoi Yleisradion uutisissa, että ”hän ainakin haluaisi, että häntä kutsuttaisiin koulussa etunimellä”. Samaan syssyyn hän puhui tyttöjen ja poikien käsitöistä.

Ensinnäkin tuskinpa kukaan opettaja nytkään sanoo: ”Tyttö vastaa sinä” tai ”Poika nyt on sinun vuorosi”. Etunimiä käytetään nytkin. Ja toisin kuin Elo antoi ymmärtää, ei ole olemassa tyttöjen ja poikien käsitöitä vaan tekstiilityö ja tekninen työ. Ja ainakin useimmissa kouluissa oppilas voi osallistua kumpaan haluaa riippumatta, mitä sukupuolta edustaa.

Tasa-arvosuunnitelma joka kouluun on perusteltu asia, mutta kyllä vastaisuudessakin luokka on voitava jakaa ja jaetaankin joskus sukupuolen mukaan: liikuntatunnit ja niihin liittyvät pukeutumiset ja peseytymiset tai WC:t vain muutamana esimerkkinä. Ja jos luokassa on on hälyävä viiden pojan joukko, tuskinpa opettaja luettelee poikien nimiä erikseen.

On selvää, että kouluissa on perusteltua jättää käyttämättä perusteettomat jaot sukupuolen mukaan. Silti joskus voi olla perusteltua sekin, että ruokajonot jakautuvat tyttöihin ja poikiin yksinomaan järjestyksenpidon vuoksi.

Ohjeistuksessa sanotaan, että historiaa ei pidä opettaa vain suurmiesten historiana. Se on totta, mutta kun historiaa on näin pitkään kirjoitettu siitä näkökulmasta, on vaikeaa löytää esimerkiksi naisten ja lasten näkökulmaa pitkälle menneeseen. Pyrkimys tuollaisen näkökulman löytymiseen on kannatettavaa.

Tasa-arvo-ohjeistuksen valmistelulle on annettava kritiikkiä. Vaikuttaa, että valmistelussa on ollut taustalla myös jotain muita intohimoja ja näkemyksiä, mitä sanotaan julki. Myös se paljastuu Nyt-liitteestä Elon sanomana: ”Sitten on se suuntaus, jonka mukaan sukupuolten moninaisuus ei ole totta, koska Jumala on niin päättänyt”. Uskonnon tai Jumalan yhdistäminen tasa-arvoiseen opetukseen on asiatonta ja mautonta.

Ei ole ihme, että ohjeistus on aiheuttanut hämmennystä. Hyvästä asiasta on saatu tarpeeton sotku, koska se on tarjoiltu huonosti.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Vessa paperi rulla ja paistettua lohta

Äidinkieli on se, minkä ihminen oppii ensimmäisenä, kun hän on vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa. Nykyään etenkin sosiaalinen media osoittaa ikävällä tavalla, että monella suomalaisella äidinkielen kirjoittaminen on hakoteillä. Vaikuttaa jopa siltä, että tämä väärin kirjoittaminen on lisääntynyt. Vai onkohan kaiken takana ajattelutapa, joka ilmaistaan tyyliin ”mitä väliä”?

Väärin kirjoittaminen ei ole vain tavallisten mattien ja maijojen ongelma. Surullista on, että myös opettajissa on niitä, joille äidinkieli tuntuu olevan ylipääsemättömän vaikeaa? Eivätkä toimittajatkaan ole erehtymättömiä.

Sosiaaliseen mediaan kirjoitetaan usein hätäisesti tai ainakin pienessä kiireessä. Se ei anna silti lupaa kirjoittaa huolimattomasti, väärin. Yhä edelleen lauseet alkavat isolla kirjaimella, pilkkuja käytetään kirjoituksissa, yhdyssanat ovat yhdyssanoja ja niin edelleen.

Yksi vaikeimmista asioista tuntuvat olevan yhdyssanat. Koulussa lienee jäänyt monelta äidinkielen oppiminen vähiin, koska yhdyssanojen kirjoitusasussa on suurta haparointia. Linja-autoa ei kirjoiteta erikseen eikä ilman yhdysmerkkiä. Puhelinvastaaja ei ole puhelin vastaaja eikä vessapaperirulla ole vessa paperirulla, vessa paperi rulla tai vessapaperi rulla.

”Suomen jää kiekko maa joukkueen vaikeudet alkoivat hotelli huoneista ja ruoka ajoista.” Näin kirjoittaa muuan henkilö sosiaalisessa mediassa.

Virheitä vilisee kaikkialla. Miten pitäisi suhtautua kauppiaaseen, joka mainostaa ”tieto koneita”, tai ”maukastaleipää”? Onko ravintola uskottava, jos listalta löytyy ”paistettualohta” tai ”naudan ulko filettä”?

Myös yhdyssanan taivuttaminen tuottaa monelle vaikeuksia. Yhdyssanoja taivutetaan äidinkielen mukaan kolmella eri tavalla: alkuosa taivutetaan aina, alkuosa ei taivu koskaan tai alkuosa joko taipuu tai on taipumatta. Esimerkkejä ovat nuorelleparille, isoäidille ja mustaapippuria tai mustapippuria. Myös kirjoitustavat ”nuorelle parille” tai ”isolle äidille” käyvät, mutta merkitys on eri.

Pyhätunturille mentäessä ei mennä Pyhälletunturille eikä Pyhälle tunturille. Kun puhutaan Helsingin alueesta, se ei ole Helsinginalue.

Oikeinkirjoituksessa on myös monia muita kompastuskiviä: helsinkiläiset eivät ole Helsinkiläisiä, puhumattakaan Helsinki läisistä.

Yleistynyt on myös tapa kirjoittaa joitakin sanoja erisnimien tapaan isolla kirjaimella. Turun Asukkaat ja Suonenjoen Mansikkavarkaat, jotka ovat ketä tahansa asukkaita tai varkaita, eivät ole isolla kirjoitettavia. Vaikka Facebookissa olisi suljettu ryhmä, se kirjoitetaan pienellä. Porin penkkiurheilijat eivät ole Porin Penkkiurheilijoita ja Tampereen koululaiset Tampereen Koululaisia.

Jos hautausmaan portilla on kyltti, jossa vierailijoita pyydetään ”olemaan Hiljaa ja vaalimaan Rauhaa”, niin miten pitäisi olla ja mitä tai ketä pitäisi todellisuudessa vaalia.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Tarvitaan homekoulurekisteri

Yleisradion yhdessä Helsingin yliopiston ja Työterveyslaitoksen kanssa toteuttaman kyselyn mukaan 800:sta kyselyyn vastanneesta koulusta 40 prosentissa oli vastaajan mukaan sisäilmaongelmia.

Homeongelma kouluissa ei ole uusi asia, päinvastoin. Laajasti siitä on puhuttu ainakin 20 vuotta ja muistutettu toistuvasti. Tilannetta on myös aikaisemmin selvitetty.

Teknillisen korkeakoulun muutaman vuoden takaisessa tutkimuksessa selvisi, että jopa 90 prosentissa kouluista on homevaurioita ja 15 prosentissa vauriot ovat vakavia. Puolestaan erään kansainvälisen tutkimuksen mukaan vähintään puolessa Suomen peruskoulujen ja lukioiden koulurakennuksista on kosteusongelmia ja joka viidennestä koulutilasta löytyy hometta.

Luvut vaihtelevat jonkin verran sen mukaan, kuka on tutkinut tai kysellyt. Lopputulos on kuitenkin selvä: sisäilmaongelmia ja hometta on useissa kouluissa. Arviolta vähintään 52 000 opettajaa ja 150 000 oppilasta altistuu joka päivä homeen aiheuttamille terveyshaitoille.

Homeongelmien taustalla on rakennusvaiheessa tehtyjä virheitä ja jopa määräysten vastaisia ratkaisuja. Eräänlaisen pullorakentamisen lisäksi löytyy myös toinen, yksinkertainen virhe: koulutilojen ilmastointi pysäytetään säästösyistä viikonloppuisin ja lomien ajaksi eikä luokkia tuuleteta enää edes välitunneilla entiseen tapaan.

Homekorjaukset ovat kalliita ja niitä on viime vuosikymmeninä tehty pitkälle vain päälle maalaamalla. Kalleuden vuoksi homeongelmaa on salailtu ja pidetty pimennossa. Määrärahoja korjauksiin ei ole riittävästi. On kunnan päättäjien asia puuttua tilanteeseen!

Yksi ongelma todellisen tilanteen selvittämisessä ja ratkaisemisessa on ollut ja on, etteivät homeongelmat ole varsinaisesti kenenkään vastuulla. Hallinnollisesti vastuu jakautuu monelle ministeriölle ja laitokselle, mutta kokonaisvastuu puuttuu. Valtakunnan tasolla ei yksinkertaisesti ole yksityiskohtaista homekoulurekisteriä eikä seurantaa.

Ratkaisua homekouluongelmaan ei saada, ellei luoda oikeaa homekoulurekisteriä, jossa ovat mukana kaikki maan koulut. Rekisterin lisäksi on laadittava korjaussuunnitelma, jonka mukaan edetään. Rekisterin ja suunnitelman on oltava velvoittavia.

Kyse on ihmisten terveydestä! Homekoulut pitäisi nostaa kuntien korjaustoiminnassa kiireellisyysjärjestyksen kärkeen ja pahimmat niistä määrätään käyttökieltoon.

 

 

 

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Miksi ei tutkita kunnolla

Opetus- ja kulttuuriministeriö on teettänyt selvityksen turvapaikanhakijoiden koulutustaustasta ja osaamisesta. Sen perusteella korkeakouluopintoja on yli neljänneksellä hakijoista. Kandidaatin tutkinnon ilmoitti suorittaneensa 16 prosenttia vastaajista.

Ammattikoulua oli selvitystietojen mukaan käynyt joka seitsemäs. Työkokemusta on kaikilla ja yrittäjiksi ilmoittautui joka viides hakija.

Selvityksen tekemisen perusteena oli se, että turvapaikanhakijoille voidaan järjestää Suomessa tarvittavaa koulutusta. Siksi on omituista, että ministeriö tyytyy pelkkään selvitykseen, joka perustuu vastaajien omaan ilmoitukseen. Miksi ei tehty kunnon tutkimusta?

Jos turvapaikanhakija sanoo, että hänellä on kandidaatin tai tohtorin tutkinto, onko hänellä todellisuudessa sellainen, puhumattakaan siitä, miten se vastaa suomalaista vastaavaa tutkintoa. Kun selvityksen perusteella noin puolet niistä, jotka ilmoittivat suorittaneensa korkeakouluopintoja, tarvitsisi vielä jonkinasteista luku- ja kirjoitustaidon opetusta, asettuu tieto opinnoista kyseenalaiseksi.

Ja vaikka moni sanoo opiskelleensa ammattikoulussa, totuus saattaa olla toinen. Selvityksen tehneen Testipisteenkin mukaan lähtömaissa ammatti opiskellaan usein töitä tekemällä, mikä merkitsee sitä, että ammattikouluopinnot saattavat olla jonkinlaista oppisopimuskoulutusta.

Julkisuuteen annetuissa tiedoissa ei näy, miten annetut tiedot vaihtelevat eri lähtömaiden välillä. Vastaajiahan oli 32 eri maasta. Mistä maasta tulevat ”koulutetuimmat”?

Selvitys sijoittuu pääasiassa sarjaan ”hauska tietää”. Olisi ollut turvapaikanhakijoiden kannalta oikeudenmukaista ja ministeriön itsensä kannalta välttämätöntä, että turvapaikanhakijoiden todellinen koulutustausta ja osaaminen tutkitaan. Jos koulutusta aletaan suunnitella ja järjestää selvityksen pohjalta, ollaan pahimmillaan metsässä.

Turvapaikan saaneet tarvitsevat nopeasti koulutusta suomalaiseen yhteiskuntaan. Kotouttaminen edellyttää niin luokkaopetusta kuin työssä oppimistakin. Kouluttaminen ei kuitenkaan tapahdu ilmaiseksi. Nykyisillä resursseilla koulut ja oppilaitokset eivät kykene vastaamaan tähän tarpeeseen. Ja jos ajatus, että luokkaopetuksen lomassa olisi työjaksoja, sen käytännön toteuttaminen on entistä vaikeampaa. Se edellyttää myös yrityksiä, jotka ovat tähän valmiita.

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti